Afrikkalaisia kertomuksia

Afrikassa on vahva tarinankerrontaperinne. Usein tarinaan sisältyy myös joku opetus, jota voitte miettiä yhdessä lasten kanssa. Tarinoihin kannattaa tutustua etukäteen, sillä toiset tarinat ovat julmempia kun taas toiset sopivat luettavaksi kaikenikäisille.

Sukeltakaa afrikkalaisten tarinoiden maailmaan ja kohdatkaa hyeenat, jänikset, villikissat ja muut kaverit!

Muurahainen, leijona ja norsu

Kaikkein pienimmät eivät aina ole niin heikkoja kuin voisimme luulla.

Muurahainen, leijona ja norsu tapasivat usein savannilla. He eivät oikeastaan väheksyneet toisiaan, vaikka jokainen heistä väitti olevansa savannin vahvin.

Eräänä päivänä he päättivät kuitenkin etsiä erotuomarin, jotta saataisiin selville kuka onkaan oikeasti vahvin. Vastuu tuomaroinnista annettiin jänikselle, joka otti tärkeilevän asennon ja kuunteli vuorotellen kaikkien kertomukset. Hän antoi ensimmäisen puheenvuoron norsulle.
– Olen kieltämättä kaikkein vahvin, ja voin todistaa sen teille helposti. Sinä, muurahainen, voit tuskin taittaa pientä ruohonkortta. Sinä taas, leijona, et oikeastaan osaa taittaa puusta oksia. Minulla ei ole ongelmia vahvojenkaan oksien kanssa.
Kuin näyttääkseen puhuvansa totta, norsu otti tiukasti kärsällään kiinni läheisestä puusta ja heitti sen juurineen ilmaan.

Jänis kääntyi sitten leijonan puoleen ja antoi hänelle puheenvuoron.
– Minua kutsutaan savannin kuninkaaksi ja syystäkin, hän julisti, sillä minä olen kaikkein vahvin. Metsästyksessä otan aina kiinni isomman saalin. Yhden kerran tapoin jopa norsun!
– Entä sinä muurahainen, mitä kerrottavaa sinulla on meille, kysyi jänis.
– Minä olen meistä se, joka suoriutuu vaikeimmistakin tehtävistä, hän sanoi.
– Eli mistä? kyseli jänis epäillen.
– Olen niin vahva, että pystyn kantamaan kahta siskoani selässäni samaan aikaan. Voin laskeutua myös pystysuoraa seinää pitkin. Lisäksi osaan kävellä katossa, sekä pystyn kaivamaan maahan tunneleita, joissa kulkee miljoonia muurahaisia. Kuka teistä pystyy samaan?
– Olet vain pieni hyönteinen, me voisimme liiskata sinut helposti, isottelivat leijona ja norsu.
– Se on totta, mutta myös pieni muurahainen voi suututtaa teidät helposti, intti muurahainen.
– No miten suututtaisit vahvempasi?, kyseli jänis.

Muurahainen ei vastannut mitään. Hän kiipesi nopeasti leijonan päähän, tunkeutui sen sieraimiin ja pisti useita kertoja. Leijona reagoi siihen ravistelemalla päätään. Muurahainen pisti vielä kerran. Leijona punastui kivusta ja mitä enemmän hän ulisi, sitä enemmän muurahainen pisteli. Vihaisena leijona hyökkäsi norsun kimppuun, joka puolusti itseään. Taistelu jatkui pitkään ja loppui siihen kun norsu murskasi vastustajansa koko painollaan.

Sillä välin kun voittajanorsu hengähti hiukan, muurahainen kiipesi sen silmiä kohti. Melkein sokeana, norsu lähti juoksemaan ja tuhosi samalla kaiken, mikä osui hänen tielleen ja lopulta hän juuttui vesilammikkoon. Heikentyneenä taistelusta leijonan kanssa ja koko yön yritettyään päästä väsyneenä ulos lammikosta, hän lopulta hukkui sinne.

Lopulta muurahainen lähti etsimään jänistä ja kysyi erotuomarin mielipidettä kaiken näkemänsä perusteella.
– Kyllä sinä olet kiistämättä kaikkein vahvin, vahvistaa jänis. Pienemmät osaavat joskus näyttää vahvemmilta kuin isommat.

Senegalilainen kansantarina

Kuu ja tähdet

Miten kuu ja tähdet löytävät paikkansa taivaalla sen jälkeen kun hirviö on syönyt ne?

Olipa kerran vastenmielinen hirviö, jonka iho oli harmaan suomuinen. Hän päätti niellä kuun ja tähdet. Öistä tuli mustia, todella synkkiä, vielä mustempia kuin kuuttomat yöt ennen hirviön tuloa. Ilman tähtien tuiketta taivas näytti olemattomalta.

Kaikki eläimet ovat järkyttyneitä tästä erikoisesta tapahtumasta. He keskustelevat aiheesta ja päättävät hyökätä hirviötä vastaan ottaakseen takaisin yön jalokivet. Ensin vain pitäisi löytää tarpeeksi rohkea henkilö tehtävää suorittamaan. Aika kuluu, mutta kukaan ei ole vapaaehtoinen tehtävään. Lopulta kilpikonna suostuu ottamaan sen vastaan.
– Aion pakottaa hirviön palauttamaan sen, minkä hän on varastanut, sanoo kilpikonna päättäväisesti.
Kaikki hurraavat hänen urhoollisuudelleen ja hänelle annetaan veitsi hirviön tappamista varten. Kilpikonna lähtee metsään etsimään hirviötä, ja sinne saapuessaan hän kuulee kauheaa murinaa.
– Minä tunnen, että joku lähestyy, ulisee hirviö. Kuka tahansa oletkin, aion vain napsauttaa sinut poikki ja jauhaa terävillä hampaillani.

Kilpikonna alkaa vapista ja kääntyy ympäri. Hän on niin pelokas, että eksyy polulta ja putoaa lopulta kuoppaan kilvelleen. Hän ei pääse kääntymään ympäri, joten kuolee kuoppaan jalat ilmassa. Kun kukaan ei nähnyt kilpikonnan palaavan, eläimet ajattelivat hirviön syöneen hänet.

He etsivät siis uuden vapaaehtoisen hyökkääjän ja antilooppi oli valmis tehtävään.
– Minä hoidan tämän hirviön ja tuon takaisin sen, mikä meille kuuluu, hän toteaa.
Kaikki eläimet taputtavat innokkaasti hänen sanoilleen ja rohkaisevat lähtemään välittömästi.
Antilooppi lähteekin loikkimaan hirviön suuntaan veitsi hampaissaan. Hän kuulee hirviön hirveän huudon ja uhkaukset. Jäätyneenä pelosta hän voi huonosti ja putoaa jyrkältä kalliolta.

Jokin aika myöhemmin villikissa halusi ottaa tehtävän vastaan.
– Jotta onnistuisin siinä missä kaksi muuta ovat jo epäonnistuneet, selittää hän vakuuttavasti, minä liikkuisin yöllä. Mutta tarvitsen voimia koitokseen, joten tarjotkaa minulle riisiä ja maapähkinäkastiketta, niin minä tuon teille kuun ja tähdet.

Kissan sanat herättivät hilpeyttä eikä kukaan ota häntä vakavasti. Lopulta pienen miettimisen jälkeen kuitenkin eräs eläin halusi miellyttää kissaa ja toi tälle lautasellisen riisiä. Kissa hädin tuskin ehti syödä loppuun, kun hän jo juoksi metsään. Hän lähti niin nopeasti, että unohti ottaa jopa veitsen mukaansa. Hirviö huutelee ja murisee jo kaukaa ja uhkailee, jos häntä lähestyttäisiin. Kissa matkii hirviötä, päästää samantyylisiä ääniä, joka suututtaa hirviötä. Lopulta he ovat kuonot vastakkain ja villikissa tajuaa tilanteen vakavuuden alkaen täristä hallitsemattomasti. Hän yrittää hypätä pakoon, mutta epäonnistuu täysin ja tippuu hirviön isoon kitaan. Kissa taistelee vatsassa ja löytääkin hirviön syömät tähdet, jotka ottaa mukaansa ja tulee ulos takapuolesta. Kiireessä kissa kuitenkin unohti ottaa myös kuun mukaansa. Kun hän on viimein raikkaassa ilmassa, hän heittää tähdet taivaalle. Ne löytävät nopeasti paikkansa ja kirkastavat pimeää yötä.

Hirviö taas avaa suuren suunsa ja haluaisi pureskella kissaa, mutta kissa löytääkin kaiken rohkeutensa uudestaan. Hän hyppää uudestaan hirviön kitaan ja tulee tällä kertaa hirviön takapuolesta ulos mukanaan kuu. Hän heittää senkin taivaalle, jossa se loistaa yhdessä tähtien kanssa.

Eläimet järjestävät villikissalle voitonjuhlat ja julistavat tämän savannin prinssiksi. Hirviöstä tulee naurunalainen ja hän häpeää itseään niin paljon, että muuttaa asumaan toisaalle.

Senegalilainen kansantarina

Kolme puuta 

Vastoin yleistä luuloa, joillakin puilla on taito keskustella.

Ihminen herää välillä muistelemaan aikoja, jolloin hän lapsena kiipesi puuhun. Kun hän matkustaa auringon paisteessa ja väsymys alkaa jo painaa, hän osaa arvostaa puun luomaa varjoa. Varsinkin hedelmäpuun, jonka oksat notkuvat painavista hedelmistä. Linnun lempipuu puolestaan on se, mihin se rakentaa pesänsä. Mutta mitkä ovatkaan puulaji tai koko, mikä onkaan kasvupaikka, olivatpa ne kylän puita tai kasvavatpa ne metsässä, joka puulla on tärkeä merkitys ihmisille. Vihdoin ihmiset ymmärtävät metsänsuojelun merkityksen.

Kaikki puut tietävät, että ne ovat tärkeitä. Joskus syntyy kinastelua, kun joku puu väittää olevansa kauniimpi kuin muut. Toisinaan taas kylän puut keskustelevat kiivaasti metsän puiden kanssa.

Eräänä päivänä kolme puuta keskusteli äänekkäästi: apinanleipäpuu eli metsän prinssi, kapokier-puu, kylän prinssi sekä mangrovepuu, vesien prinssi.
– Kukaan ei ole yhtä hyödyllinen kuin minä, sanoo apinanleipäpuu. Naiset käyttävät lehtiäni keiton tekemiseen. Lapset pitävät minun hedelmistäni, joita käytetään myös jälkiruokien tekoon. Miehet taas jonottavat kaarnaani.
– Nyt unohdat sen, että oikeastaan puusi on hyödytön, sillä se on ontto, vastaa kapokier-puu, ja kuivan kauden aikana lehtesi tippuvat maahan. Sinusta ei ole hyötyä kuin madoille. Yöllä kuunvalossa silhuettisi näyttää möröltä. Sinä pelotat kaikkia, eikä kukaan pidä sinusta. Sen takia asut yleensä yksin kaukana muista.
– Mutta minä olen meistä kaikista hyödyllisin, toteaa mangrove. Kaikkien pitämät osterit asuvat vedessä juurissani. Naiset käyttävät puutani ruoanlaittoon ja miehet voivat rakentaa siitä asumuksia.
– Mikä selitys, huudahtaa kapokier-puu. Taidat unohtaa, että olet pienin meistä kolmesta. Sinä et voi kasvaa muuten kuin maljassa ja sinun sinun vedessä olevat juuresi näyttävät apinanleipäpuulta väärinpäin. Oksillasi näkee juoksevan rapuja ja hirveitä kaloja, jotka tykkäävät puustasi.
– Apinanleipäpuu ja mangrovepuu kyllästyvät ylimielisen kapokier-puun kriitiikkiin, sillä hän ei puhu omasta puustaan mitään, tyytyy vain arvostelemaan muita.
– Minun täytyy tunnustaa, että minun puuni ei tuota hedelmiä eikä minun juurissani ui ostereita, sanoo kapokier-puu, kylän prinssi. Mutta minun puustani saa veistettyä hienoja kanootteja, ja myös asumusten ovet veistetään samasta puusta. Minä olen aina kylässä tapahtumien keskipiste, sillä tarjoan varjoa kaikille. Lisäksi minun puussani asuu kaikkein kauneimmat linnut, joten koristan hyvin kylääni.

Hän oli tuskin lopettanut puheenvuoronsa, kun alkaa ukkostaa. Taivas muuttuu nopeasti tummaksi ja myrsky pauhaa kovaäänisesti. Maa järisee ja salama iskee kapokier-puuhun, joka syttyy tuleen.

Apinanleipäpuu ja mangrove-puu tulevat surulliseksi kylän prinssin häviämisestä, sillä lopulta kuitenkin se oli heidän tapaansa vain yksi puu hyvine ja huonoine puolineen.

Senegalilainen kansantarina

Hyeena, härkä ja elefantti

Kiittämättömyydestä yleensä rangaistaan.

Eräänä yönä, kuten yleensä öisin, hyeena oli juossut metsässä etsimässä ruokaa. Hänellä oli huono tuuri, eikä hän löytänyt mitään. Huono tuuri jatkui aamuyöhön, jolloin hän putosi isoon kuoppaan. Luultavasti se oli yksi salametsästäjän ansoista. Hän yritti pelastautua kolosta, mutta reunat olivat liian jyrkät kiivettäväksi, joten hyeena alkoi huutaa apua. Hän huusi niin kovaa, että koko metsä kuuli hänet. Mutta koska kukaan ei ollut kuulevinaan avunpyyntöjä, hän vaipui epätoivoon. Hän vapisi vihasta ja pelosta. Eniten häntä pelotti salametsästäjä, joka hyeenan löytäessään ei epäilisi tappaa sitä.

Aamunruskon koittaessa ja ensimmäisten valonsäteiden pilkistäessä kuoppaan, hyeena näki härän kuopan reunalla. Härkä oli antelias ja myötätuntoinen nähdessään hyeenan. Härkä oli kuitenkin varuillaan, ja empi avun hakemisen suhteen. Hyeena pyysi kainosti härkää nostamaan hänet kuopasta.
– Laske häntäsi alas, niin tartun siihen kiinni, hyeena pyytää. Sitten voit vetää minut kuopasta.
– Epäilen hiukan auttamistasi, vastaa härkä, sillä heti pelastauduttuasi sinä varmaan syöt minut.
– En toki! Hyeena jatkaa vielä, että ei satuttaisi härkää ollenkaan ja antaisi vielä härälle haluamansa lahjan.

Härkä antaa lopulta hyeenan vakuuttaa hänet ja hän laskee häntänsä kuoppaan. Hyeena tarttuu siihen kiinni ja heti kun hyeena on pääsemässä kuopasta, hän on jo iskeä kiinni härkään. Yritys ei kuitenkaan onnistu huonosti vietetyn yön takia. Härkä lyö hyeenaa, mutta hyeena toipuu nopeasti ja haluaa yrittää uudestaan puraista härkää. Onneksi tässä kohtaa norsu sattui kävelemään ohi. Hän toitottaa moittivasti ja se rauhoittaa hyeenan kiihkoa.
– Minä voin olla erotuomarina teidän kinallenne, sanoo norsu.
Kun hän on kuullut kummankin tarinan, hän toteaa että tapaus on vaikea ratkaistavaksi. Hän ehdottaa, että kumpikin ottaisi aloituspaikkansa tilanteessa, jotta hän voisi tehdä hyvän päätöksen. Hän käskee hyeenan takaisin kuoppaan ja tyhmänä hyeena palaa sinne. Sitten norsu kääntyy härän puoleen.
– Palaa nopeasti takaisin kotiisi ja tulevaisuudessa vältä auttamasta pahoja eläimiä, hän neuvoo.
Mitä kävi hyeenalle? Kukaan muukaan metsän eläimistä ei halua auttaa hyeenaa, joten hän kuolee kuopan pohjalle.

Senegalilainen kansantarina

Salaisuus

Kertoa salaisuutensa, se on itsensä pettämistä.

Vanha köyhä mies asuu vaatimattomasti metsän keskellä olevassa pienessä kylässä vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa. Yhtenä päivänä hän on menossa valmistamaan palmuviiniä, kun kompastuu oksaan. “Väsynyt kun olen, tämä oksa voi toimia ruokona ja palvella minua jatkossa”, hän poimii oksan mukaansa. Hän on juuri ottanut oksan käteensä, kun se alkaa puhua hänelle. Pelästyneenä mies laskee oksan kädestään ja ottaa pari askelta taaksepäin.
– Kuka sinä olet? Hän kysyy värisevällä äänellä. Pullonhenki, joka asuu oksassa?
– Älä pelkää, en halua sinulle pahaa, vastaa oksa ja jatkaa, olen elämäsi mahdollisuus, taikaoksa, jota sinun tulee kantaa aina mukanasi. Näin perheelläsi on aina tarpeeksi syötävää ja vaatteita. Tähän liittyy vain yksi ehto, tämä on vain meidän välinen salaisuus. Jos rikot tämän säännön, seuraa rangaistus.

Vanha mies lupasi olla kertomatta tapahtumasta kenellekään. Hän ottaa taikaoksan, ja jatkaa matkaansa palmuviinin keruuseen. Tänä vuonna yksi lehmä antaa niin paljon maitoa kuin kylän kaikki muut lehmät yhteensä ja miehen pienen peltotilkun viljely tuottaa hyvän sadon. Tästä tietenkin naapurit tulevat kateelliseksi. Seuraavana vuonna sato on vielä parempi, tällöin naapurit alkavat vihata vanhaa miestä. Jotkut alkavat jo puhua, että hänen vaimonsa on noita. Toiset juoruilevat, että hän on tehnyt sopimuksen henkien kanssa. Kaikki vanhat ystävät kaikkoavat hänen viereltään ja mies alkaa ikävöidä aikaa, jolloin hän oli vielä köyhä.

Kaksi seuraavaa vuotta kulkevat eteenpäin, ja elämä rikkauksista huolimatta alkaa tuntua merkityksettömältä. Hänen vanhin poikansa ehdottaa muualle muuttamista useita kertoja. Mies kuitenkin kieltäytyy ja jää kyläänsä ja haluaa tavata kylän vanhimmat.
– Se on tämä oksa, jonka löysin tietä, sanoo hän heiluttaen oksaa, jonka ansiosta minulla on kaikki rikkaudet.
– Sinä lupasit olla kertomatta salaisuutta kenellekään, muistuttaa taikaoksa.
Samalla hetkellä taikakeppi muuttuukin käärmeksi, joka pistää kuollettavasti vanhaa miestä.

Senegalilainen kansantarina
Ai ja Voivoi

Olipa kerran rikas mies. Hän oli oikea kitupiikki. Hän lupasi joka miehelle, jonka pestasi palvelukseensa, palkkaa kaksisataa realia kuukaudessa. Kun palkkapäivä kuukauden lopussa tuli, rikas mies sanoi aina palvelijoilleen:
– Mene markkinoille ja osta minulle Aita ja Voivoita! Ellet tuo niitä minulle et saa mitään palkkaa!
Mutta koska kukaan ei tiennyt mitä Ai ja Voivoi olivat ja mistä niitä sai ostaa, yksikään palvelija ei koskaan saanut palkkaansa.

Kerran pestautui rikkaan miehen palvelukseen oikea älyniekka. Hän tuumi:
– Odotas senkin vanha kitupiikki. Minä kyllä hankin sinulle niin paljon Aita ja Voivoita että muistat sen lopun ikäsi.

Poika palveli rikasta miestä kunnolla kokonaisen kuukauden. Eräänä päivänä kitupiikki lähetti palvelijansa markkinoille ostamaan Aita ja Voivoita. Silloin poika sanoi:
– Ostetaan, ostetaan, herra kulta. Mutta sinun täytyy antaa minulle sata realia. Ai ja Voivoi ovat kallistuneet.
Rikas mies antoi hänelle sata realia.
– Kissan kontit sinä mitään ostat, senkin hölmö, hän tuumi itsekseen.

Mutta palvelija otti kaksi kivipulloa, työnsi toiseen tuhatjalkaisen ja toiseen skorpionin ja palasi kotiin.
– No, mitäs tuot? kysyi rikas mies.
– Tässä on se Ai, poika sanoi ja näytti pulloa, jossa oli tuhatjalkainen.
– Vai muka Ai?
– Työnnä vain sormesi pulloon, herrakulta, niin kylläs uskot, poika vastasi.
Silloin rikas mies työnsi sormensa pulloon ja kirkaisi:
– Ai!
Tuhatjalkainen oli näet purrut sitä niin kuin poika oli arvellut.
– Näetkös nyt herrakulta, poika nauroi. – Ja toisessa pullossa on se Voivoi!
– Jo riittää, kitupiikki narisi. – Tästä saat kaksisataa realia. Mutta nyt pötki tiehesi.
Sitten hän antoi pojalle rahat ja ajoi hänet talosta. Toiseen pulloon hän ei enää pistänyt sormeaan.

Rikas mies parantui ikiajoiksi saituudestaan.

Lähde: Afrikkalaisia satuja. Weilin+Göös. 1973

Nektarilintu

Kutojalintu rakensi itselleen soman pesän, pyöreän kuin pallo.
– Onpa kaunis, kehui nektarilintu joka pyrähti ohitse kullanpunaisena kuin auringonsäde.
– Rakenna sinäkin, ehdotti kutojalintu. Mutta nektarilintu nauroi, lensi kukasta kukkaan, imi maiskutti makeaa hunajaa eikä rakentanut mitään.

Sitten eräänä päivänä alkoi sataa. Silloin nektarilintu lensi kutojalinnun luo ja sanoi:
– Katso nyt mikä sää! Sataa kaatamalla. Ole kiltti ja päästä minut pesääsi. Minulle riittää pikkuinen soppi.
– Mikset rakentanut omaa pesää? kysyi kutojalintu.
– Voi ystävä kulta, minä unohdin. Mutta lupaan sinulle: heti huomispäivänä alan rakentaa omaa kotia.
– Hyvä on.
Ja kutoja lintu päästi nektarilinnun kotiinsa.

Sää muuttui kauniimmaksi. Nektarilintu lensi kukasta kukkaan, imi maiskutteli makeaa hunajaa eikä ajatellutkaan lupaustaan. Vaan eipä aikaakaan, kun alkoi taas sataa. Nektarilintu lensi taas kutojalinnun luo:
– Katso nyt mikä sää. Sataa kaatamalla. Ole kiltti ja päästä minut sisään! Minulle kelpaa pikkuruinen soppi.
– Mikset rakentanut omaa kotia? kysyi kutojalintu ankarasti.
– Voi ystävä kulta, minä unohdin. Mutta lupaan sinulle: heti huomenna minäkin alan rakentaa omaa kotia.
– No hyvä on. Tule sisään. Uskon vielä tämän kerran.
Ja kutojalintu päästi nektarilinnun kotiinsa.

Sää parani. Nektarilintu lensi taas kukasta kukkaan, imi maiskutteli makeaa hunaja eikä enää muistanut koko rakentamista.
– Odotahan, senkin laiskamato!
Kutojalintu sulki kotinsa. Ja kun taas alkoi sataa, ei auttanut vaikka nektarilintu kuinka surkeasti pyysi ja aneli. Kutojalintu ei päästänyt sitä sisään. Siinä se sitten istui pisaroivan puun alla. Se kastui ja paleli. Eikä sen puku enää loistellut kullanpunaisena kuin auringonsäde. Eikä sitä enää haluttanut pyrähtää kukasta kukkaan. Se alkoi vikkelästi rakentaa itselleen omaa taloa.

Lähde: Kjambaki. Afrikkalaisia satuja. (Kansankulttuuri Oy 1981)

Hyeena ja kuu

Hyeenalla oli suuri luu suussa ja se tuijotteli lammen tyyntä pintaa josta kuu heijastui.
– Mikä ihana lihakötkäle! hyeena ajatteli. Ja se päästi luun suustaan ja hamusi kuuta.
Se sukelsi veteen korviaan myöten. Mutta tavoitti tyhjää.
– Mihin se katosi? Mihin se liha häipyi? se kysyi. Ja jäi seisomaan ja väijymään sekavaa vettä kunnes pinta taas kirkastui ja kuu tuli näkyviin. Silloin se hyppäsi taas kuun kimppuun. Haukkasi ja – sai suuntäyden vettä.
– Missä se on? Missä se liha oikein on?
Ja hyeena tähysi tähyämistään. Loikkasi ja haukkasi. Yhä uudestaan. Kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, sata, ei vaan tuhat kertaa. Illasta aamunkoittoon. Yön toisensa jälkeen se loikkasi kuun kuvajaisen kimppuun. Ja mitä enemmän aika kului, sitä hurjemmin se metsästi kuviteltua paistiaan. Se tallasi rannan ruohon liiskaksi. Se laihtui ja kävi surkeaksi. Se ei kuullut miten muut eläimet nauroivat sille. Se metsästi metsästämistään. Ja metsästää varmaan vielä tänäkin päivänä kuuta vedestä, jollei ole jo kuollut.

Joka tapauksessa tuon seudun ihmiset sanovat kun joku on oikein tyhmä ja naurettava: ihan kuin hyeena joka tahtoi syödä kuun.

Lähde: Kjambaki. Afrikkalaisia satuja. (Kansankulttuuri Oy 1981)

Suolaa kalliimpi

Kuninkaalla oli kolme tytärtä. Eräänä päivänä hänen päähänsä pälkähti panna tytärten rakkaus koetukselle. Ja hän kysyi heiltä:
– Tytöt, kuinka paljon te minua rakastatte?
– Sinä olet minulle kultaakin kalliimpi, sanoi ensimmäinen.
– Olet minulle kalliimpi kuin timantit, sanoi toinen.
Kolmas katsoi isäänsä ja lausui:
– Isäni, sinä olet minulle rakas ja välttämätön kuin suola.
– Kuin suola, tavallinen suola? ärjähti kuningas pettyneenä, ja niin kovin hän suuttui että karkotti nuorimman tyttärensä pois kotoa.

Tyttö kulki sitten kauas maailmaan. Yli laaksojen ja vuorten. Kunnes saapui toisen kuninkaan kaupunkiin. Siellä hän haki itselleen työtä.
– Mitä sinä osaat? häneltä kysyttiin.
– En vielä mitään. Mutta tahtoisin oppia keittämään.
Kokki otti hänet keittiöön, käski hänet pesemään kattiloita ja puhdistamaan vihanneksia ja auttamaan ruoanlaitossa. Niin tyttö ahkeroi ja oppi ja oli viimein valmis keittäjätär. Kävi sitten eräänä päivänä niin että hänen isänsä tuli tämän toisen kuninkaan vieraaksi. Tyttö kuuli asiasta ja valmisti heille aterian. Mutta hän ei pannut mihinkään ruokaan suolaa, ja isälleen määrättyyn keittokulhoon hän pudotti sormuksensa. Kun ruoat sitten vietiin pöytään kaikki aterioitsijat maistoivat ja tyrmistyivät.

– Hyi! Kuka tänään on keittäjänä? huusi isäntä vihoissaan.
Mutta vieras löysi sormuksen ja pyysi liikuttuneena:
– Tuokaa tyttö tänne.
Ja hänen nuorin tyttärensä astui esiin.
– Anna anteeksi, lapsi, kuningas sanoi. Sinä näytit toteen erään asian. Rakkainta ja kalleinta maailmassa on se mitä ilman emme voi elää. Ja hän syleili tytärtään ja he matkustivat yhdessä kotiin.

Lähde: Kjambaki. Afrikkalaisia satuja. (Kansankulttuuri Oy 1981)

Kilpajuoksu

Sadekautena kilpikonna ja jänis tapasivat usein toisensa niityllä yrttejä poimimassa tai metsässä marjastamassa.
– Että osaa olla lyhyet jalat! pilkkasi jänis eräänä päivänä ja alkoi kehuskella:
– Minä juoksen taatusti kuusi peninkulmaa siinä missä sinä taaperrat yhden vaivaisen.
– Eihän se mitään, rouva jänis tönäisi miestään kylkeen. Eihän jokainen voi olla yhtä vikkelä ja viisas kuin jänis.
– Ei niin, vastasi kilpikonna nöyrästi. Mutta kyllä minä silti tahtoisin joskus juosta kilpaa kanssasi.
– Kilpaa minun kanssani? jänis räjähti nauruun. Ja sen vaimo tuumi laupiaasti:
– Taidat laskea leikkiä, hyvä ystävä.
– Kuinka niin? Kyllä minä tosissani olen, vakuutti kilpikonna.
– Että sinä hupsu rupeaisit kilpasille minun kanssani? No mikäs siinä. Järjestetään kilpajuoksu heti huomisaamuna! remusi jänis. Ja koska se oli jo varma voitostaan, piti palkinto määrätä niin suureksi kuin suinkin.
– Älähän huoli. Minä panen peliin kaiken mitä omistan, tee sinä samoin, sanoi kilpikonna.
Ja jänis lähti ylen tyytyväisenä kotiin vaimoineen. Kilpikonna lähti myös kotiin.

– Minulla on vielä tekemistä, tulkaa te mukaan, se sanoi illallisen jälkeen kuudelle lapselleen. Ja lapset lähtivät ilomielin äitinsä kanssa pimeään metsään.
– Istu sinä tähän ja odota kunnes jänis huomisaamuna juoksee ohi. Heti kun näet sen, huudat: Juokse, jänö, juokse! se neuvoi nuorimmaistaan ensimmäisessä tienmutkassa.
Lapsi toisti sanat, ja äiti jatkoi matkaa muiden kanssa. Seuraavaan mutkaan asti. Siellä se lausui toiseksi nuorimmalle:
– Istu sinä tähän odottamaan; kun jänis aamusella pyyhältää ohi, huudat: Juokse, jänö, juokse!
Lapsi toisti sanat ja äiti jatkoi muiden kanssa matkaansa. Seuraavassa tienmutkassa jäi kolmas lapsi odottamaan. Ja niin edelleen. Koko tien pituudelta. Siihen isoon kiveen asti, joka oli juoksun maali.
– Odottele sinä tässä, poikaseni. Ja kun jänis aamulla tulee näkyville, huudat heti: Minä voitin, minä voitin! neuvoi kilpikonna esikoistaan.

Järjestettyään kaiken tähän tapaan se paineli suorinta tietä kotiinsa ja kävi nukkumaan. Se kun saattoi luottaa lapsiinsa. Jänis sitä vastoin valvoi kiihdyksissään puolen yötä. Eikä se huolinut edes aamiaista.
– Tyhjin vatsoin on kepeämpi juosta, se valitti vaimolleen.
– Ukkokulta, voitathan sinä muutenkin…
– Jänis ei tyydy kuin loistavaan voittoon. Voi hyvin, kultaseni. Näkemiin!
Ja vips se oli poissa.

Kilpikonna kyhjötti lähtöviivalla.
– Yks, kaks, kol, nyt… se laski ja niin lähti kumpikin liikkeelle. Mutta kilpikonna kääntyi kohta takaisin ja palasi kotiin odottamaan lapsiaan.
Jänis juoksi.
’Vilkaistaanpa onko se kilpikonna edes näkyvissä enää’, se tuumi ensimmäisessä mutkassa ja kääntyi katsomaan taakseen. Mutta edestä kuuluikin huuto:
– Juokse, jänö, juokse!
Kylläpä jänis säikähti! Ja otti jalat alleen!
Mutta seuraavassa mutkassa kuului taas huuto:
– Juokse, jänö, juokse!
Ja jänis rynnisti yhä hurjemmin. Se suhahti kuin tuuli. Mutta aina kun se kuvitteli saaneensa jo valtaisan etumatkan, kuului edestäpäin kilpikonnan hilpeä ääni:
– Juokse, jänö, juokse!
Jänis kiiti kuin siivet selässään. ’Kohta olen maalissa’, se ajatteli kun iso kivi putkahti näkyviin.
– Minä voitin, minä voitin! huusi kilpikonnan poika, joka oli jo odotellut jänistä kivellä.
Se oli jänikselle liika. Se kaatui ja jäi kuin henkiheittona makaamaan.
– Pyörtyi siihen paikkaan, kertoi kilpikonnan esikoinen äidilleen. Ja äiti huokasi:
– Sillä lailla. Pilkka sattui omaan nilkkaan.
Ja kun rouva jänis tuli itkien kilpikonnan luo ja pyysi miehensä puolesta anteeksi, sanoi kilpikonna lauhkeasti:
– Hoida sinä nyt jänösesi kuntoon ja sano sille, etten minä teidän omaisuuttanne tahdo. Kunhan hän vain pitää mielessään: on oikein tyhmää luulotella olevansa viisaampi ja parempi kuin muut.

Lähde: Kjambaki. Afrikkalaisia satuja. (Kansankulttuuri Oy 1981)